Elämäni kissamaailmassa alkoi noin 16 (vai 17, 18? en muista enää tarkalleen) vuotta sitten. Me lapset manguimme vuosikausia lemmikkiä ja bongailimme "annetaan kissanpentuja"-ilmoituksia lehdestä. Eräänä lumisena päivänä perheen äiti antoi periksi ja soitti ilmoituksen numeroon. Kohtalon sormi oli mukana alusta saakka, sillä pentue sijaitsi naapuritalossa. Sieltä sitten silmät pyöreinä valittiin söpö, harmaaraidallinen, valkopaitainen ja -tassuinen maatiaispoika. Äiti kantoi sen kotiin takkinsa alla.
Kissan nimeä mietittiin niin kauan, että puhekielinen Kissi jäi lopulta sen oikeaksi nimeksi. Ei muutakaan keksitty, paitsi tuhat ja yksi lempinimeä tietysti :) Kissi oli hauska pentu, hirveä ravittamaan ympäri kämppää ja testasi kiipeilytaitojaan verhoissa. Sylikissa Kissi ei ollut, mitä nyt joskus hairahtui hyppäämään syliin. Silloin ei ihminen voinut liikahtaakaan, ettei kissa vain karannut heti pois.
Kissi oli naapurustomme suuri saalistaja ja reviirinherra. Kissi tottui vanhanaikaiseen ulkoiluun eli juoksi laittomasti vapaana. Talutushihnaa kokeiltiin, mutta se sai aikaan paniikkijähmettymisen. Kissi siis kantoi saalista oven eteen, hiiriä ja lintuja. Naapurit ihastelivat tai vihasivat, ymmärrettävästi...
Kissi jäi lapsuudenkotiini asumaan kun muutin itse pois. Kissaherrasta kehittyi valtavankokoinen kolli, välillä jopa todellinen läskipontso kun tottui saamaan kermaa ruokajuomaksi. Vanhaksi tultuaan pullero alkoi hidastumaan, mutta välttyi pahoilta sairasteluilta ja ulkoili vielä tänä talvenakin muutaman kerran.
Mutta vanhuus iski vähitellen. Kissaherran kuulo heikkeni ja hän alkoi laihtumaan. Ensin se teki hyvää, Kissi hyppi ketterämmin ja liikkui virkeämmin. Vähitellen tahti hidastui ja lopulta ruoka ei maistunut enää ollenkaan. Kissa mourusi jatkuvasti, ikävää tai kipuja, sitä emme tiedä. Perjantaina hänet vietiin elukkalääkäriin tarkistettavaksi. Kaikki taisivat tietää, että se oli Kissi-herran viimeinen reissu, ja näinhän siinä kävi.
Kissasta luopuminen on aina raskasta, mutta pitää vaan ajatella että onneksi Kissi eli hyvin pitkän ja hyvän elämän. RIP Kissi, meidän ihana pulleropallero!
4 kommenttia:
Voih, osanottoni. Mutta Kissi-herra taisi elää oikein hyvän elämän, ja kovin ihanalta ja onnelliselta näyttääkin kuvissa.
Otan osaa. Ihania kuvia, tuo alimmainen varsinkin :) Vanha sukupolvi väistyy, onneksi tämä lemmikkien kakkosketju täyttää syntyvää tyhjiötä.
Kissi eli varmasti Kissaherran arvoisen elämän. Koskettava teksti, minullakin on äidin luona neljätoistavuotias kotikissa, lapsuudenystävä, jonka vanhuus alkaa pikkuhiljaa näkyä. Mutta rajallinen aika täällä on jokaisella, tärkeintä että Kissi tiesi eläessään olevansa rakastettu.
Pitkän ja upean elämän sai Kissi-kissa elää.
Kuviointi ja väritys on tutun oloista ja kissan komea kokokin. :)
Minulla on aika samannäköinen kissa.
Lähetä kommentti