lauantai 27. helmikuuta 2010

Viidakkokissa

Hei vaan kaikki kissakaverit ja niiden ihmiset! Täällä olemme me, Elmeri Suuri Viidakkokissa ja Taustalla Irvistävä Tiikeri:



Metsästän ja puren kualiaaksi kaikki vastustajat! Näin, kuale viidakkopalmu, GRRRRR.



Mitä mitä, tästähän tulee jotain karvoja suuhun!



Hyi yök!!!!! Täällä huijataan kissoja jollain tekopalmulla!

Me ei aleta.

perjantai 26. helmikuuta 2010

Laiskamatoja


Laiskimus maximus -oireyhtymän nimellä tunnettu yleinen velttous ja laiskuus on iskenyt henkilökuntaan ja blogin päivittäminen on siinä samalla vähän jäänyt. Meidän perheessä ilmiö on ulottunut myös kissoihin.

Moya vetää sikeitä päivät pitkät ja kömpii esille vain ruoka-aikaan. Välillä jaksetaan päivystää jääkaapilla, mutta sekin tapahtuu ilman suurempia äänitehosteita.

Elmeri osallistuu ja leikkii aktiivisemmin, mutta on hänkin omaksunut osansa vallitsevasta olotilasta. Kissa menee nimittäin virransäästötilaan aina kun mahdollista. Se ilmenee välittömänä heittäytymisenä kylkimakuuasentoon aina, kun jotain pitää odottaa. Tässä esimerkki:


Moya odottaa sapuskaa kissamaisen arvokkaasti istumalla, Elmeri röhnöttää kyljellään vieressä. Tämä näkymä on valtavan tavallinen, suorastaan kummankin kissan oletusarvoasento. Moya istuu siveästi tai kököttää kissa-asennossa ja Elmeri tömähtää makuuksilleen heti kun voi.

Kai sitä pitää levätä silloin kun voi, kun on muuten niin rankkaa. Tässä olisi henkilökunnalla oppimisen paikka.

perjantai 5. helmikuuta 2010

RIP Kissi



Elämäni kissamaailmassa alkoi noin 16 (vai 17, 18? en muista enää tarkalleen) vuotta sitten. Me lapset manguimme vuosikausia lemmikkiä ja bongailimme "annetaan kissanpentuja"-ilmoituksia lehdestä. Eräänä lumisena päivänä perheen äiti antoi periksi ja soitti ilmoituksen numeroon. Kohtalon sormi oli mukana alusta saakka, sillä pentue sijaitsi naapuritalossa. Sieltä sitten silmät pyöreinä valittiin söpö, harmaaraidallinen, valkopaitainen ja -tassuinen maatiaispoika. Äiti kantoi sen kotiin takkinsa alla.

Kissan nimeä mietittiin niin kauan, että puhekielinen Kissi jäi lopulta sen oikeaksi nimeksi. Ei muutakaan keksitty, paitsi tuhat ja yksi lempinimeä tietysti :) Kissi oli hauska pentu, hirveä ravittamaan ympäri kämppää ja testasi kiipeilytaitojaan verhoissa. Sylikissa Kissi ei ollut, mitä nyt joskus hairahtui hyppäämään syliin. Silloin ei ihminen voinut liikahtaakaan, ettei kissa vain karannut heti pois.

Kissi oli naapurustomme suuri saalistaja ja reviirinherra. Kissi tottui vanhanaikaiseen ulkoiluun eli juoksi laittomasti vapaana. Talutushihnaa kokeiltiin, mutta se sai aikaan paniikkijähmettymisen. Kissi siis kantoi saalista oven eteen, hiiriä ja lintuja. Naapurit ihastelivat tai vihasivat, ymmärrettävästi...

Kissi jäi lapsuudenkotiini asumaan kun muutin itse pois. Kissaherrasta kehittyi valtavankokoinen kolli, välillä jopa todellinen läskipontso kun tottui saamaan kermaa ruokajuomaksi. Vanhaksi tultuaan pullero alkoi hidastumaan, mutta välttyi pahoilta sairasteluilta ja ulkoili vielä tänä talvenakin muutaman kerran.

Mutta vanhuus iski vähitellen. Kissaherran kuulo heikkeni ja hän alkoi laihtumaan. Ensin se teki hyvää, Kissi hyppi ketterämmin ja liikkui virkeämmin. Vähitellen tahti hidastui ja lopulta ruoka ei maistunut enää ollenkaan. Kissa mourusi jatkuvasti, ikävää tai kipuja, sitä emme tiedä. Perjantaina hänet vietiin elukkalääkäriin tarkistettavaksi. Kaikki taisivat tietää, että se oli Kissi-herran viimeinen reissu, ja näinhän siinä kävi.

Kissasta luopuminen on aina raskasta, mutta pitää vaan ajatella että onneksi Kissi eli hyvin pitkän ja hyvän elämän. RIP Kissi, meidän ihana pulleropallero!


torstai 4. helmikuuta 2010

Elmeri pelmeröi



Olipa kerran pikkuinen hopeatäplikäs kissa. Tällä kissalla oli monia aivoituksia. Monet niistä liittyvät logiikkaan, jolla toimivat myös pienet lapset: Teen näin, koska voin!

Se yksi hopeatäplä toteuttaa tätä elämänfilosofiaa ihailtavan määrätietoisesti. Ihmisoliot eivät ennen tienneetkään, mitä kaikkea voi kokeilla ja testata. Yhä uudelleen...



"Ovissa on hassuja pisteitä, ne voi olla vaikka kärpäsiä, hyppäänpä täppäilemään niitä! Uudestaan!" (Nyt se hullu kissa hyppii ovenkahvojen ruuveihin, öö, kymmenen kertaa putkeen. Nyt se vaihtoi valokatkaisijaan.)

"Tuolla liikkuu jotain, hyökkään ja tapan!" (Antaisitko mun pedata tän sängyn?)

"Hahaa, hiekassa möyrii saalis, täppään sen!" (Antaisitko mun siivota tän kissanhiekan?)

"Tuolla on jotain mielenkiintoista!" (Älä puske siitä läpi, se kirjapino/korurasia/astiapino/paperikasa putoaa lattialle!!)

"Tuolla on jotain mielenkiintoista!" (Jähmety! Ja odota että kissa on rynnännyt ohi, muuten kamppaat itsesi siihen.)

"Tuolla on jotain mielenkiintoista" (Pysy Elmeri ihan paikallasi ettet putoa sieltä oven päältä, mä tulen pelastamaan sut...)

"Tuolla on jotain mielenkiintoista!" (Onko lapsen pottaa pakko työnnellä ympäriinsä?)

"Tuolla on jotain mielenkiintoista!" *tumps* (Voi jösses taas se kissa jysähti jostain alas...)

Ja niin edespäin. Me olemme ottaneet käyttöön uuden verbin, pelmeröidä. Kun jossain rysähtää, niin Poikakin toteaa vaan että "Elmeli pelmelöi". Ja pelmeröihän se. Lautasen kappaleita on siivottu usein ja esineet sinkoilevat ympäriinsä kun nassikka ottaa ravia. Jos juuston jättää pöydälle, se on hetkessä täynnä pieniä hampaanjälkiä. Ja itsensä kissa voi tunkea kaikkialle, kaappeihin ja hyllyille, koreihin ja kasseihin, laatikoihin ja vaatteiden sisään. Ja sitten käytetään kynsiä, että saa vedettyä itsensä pois ahdingosta.

Meillä on naarmu- ja riekalekone. Mutta se saa paljon anteeksi koska se on myös ultimaattisöpöys-kehruu-kone :)

maanantai 1. helmikuuta 2010

Kuhinakahinaa


On jo pitkän aikaa pitänyt kirjoittaa jotain kissojemme yhteiselosta. Lyhyesti: se sujuu, mutta ei kitkattomasti. Elmeri on luonteeltaan ihan käsittämättömän aktiivinen pöhköpää, Moya taas rauhallisempi tarkkailija, jonka luonne on kummallinen yhdistelmä itsetietoisuutta ja huonoa itsetuntoa. No tästähän ei synny ihan tasapainoinen suhde.

Aluksi ajattelimme, että annetaan kissojen setviä suhteensa omassa rauhassaan. Vähitellen asetelma alkoi kieroutua kuitenkin liikaa. Elmeri puskee aina ekana ruokakupille ja siirtyy ruokansa hotkaistuaan Moyan kupille. Moya ei pistä vastaan yhtään, vaan tassuttelee läheisen tuolin alle luimistelemaan. Jos Moya on sylissä, tunkee Elmeri samaan syliin. Kun Moya on vessassa, Elmeri vaanii ulkopuolella ja tekee mallikelpoisen kissaloikan suoraan Moya-paran niskaan, kun tämä tulee ulos vessakopista. Takaa-ajoleikkejä leikitään, mutta lähes aina Elmeri on se takaa-ajaja. Ihmisen silmiin näyttää, että Elmeri kyllä haluaisi ystävystyä isomman kissan kanssa, mutta Moya ei siedä yhtään nuoluyrityksiä ja kyljessä kiehnäämistä. Tosin kaiken yllä mainitun valossa ei mikään ihme :-/

Yksi yrittää rauhassa lepäillä omalla paikallaan, mutta toinen tulee ja haukkaa päästä!

Vähitellen alkoi vaikuttaa jopa siltä, että Moya-parka on ihan masentunut. Se nakotti aina jossain sivummalla ja antoi pennun temmeltää ja viedä kaiken huomion. Minun syliini ruskea kaunotar ei tullut oikeastaan ollenkaan, koska minä olen Elmerin oma ihminen. Tällainen masistelu vetää tietysti koko henkilökunnan mielen ihan matalaksi.

Joten käyttöön otettiin uusi laki. Kissat ruokitaan eri huoneissa, toiseenkin vessaan vaihdettiin savihiekka (siinä aiemmin ollutta Öko plussaa molemmat vieroksuivat) ja Moya huomioidaan aina ensimmäisenä. Koska tottakai meillä puhutaan kissoille ja tervehditään niitä kuten muitakin perheenjäseniä... Eli ensin kehut ja höpötykset Moyalle, sitten vasta Elmerille.

Käytäntö on selvästi auttanut. Moya pyytää leikitystä monta kertaa illassa ja jopa leikkii, vaikka Elmeri tietysti tunkee mukaan. Moya syö rauhassa itselleen sopivan annoksen ja vuoronvaihto tehdään vasta sitten, kun neiti itse tassuttelee keittiön ovelle. Moya myös tulee omalle paikalleen orjien sänkyyn nukkumaan useammin, murisee enää harvoin leikin tiimellyksessä, sietää Elmerin kiehnäystä vähän kauemmin ja JEE, jopa ajaa Elmeriä takaa välillä! Ja kaikkein isoin JEEEE, tulee jopa minun syliini puolivahingossa joskus.

Eli kyllä tämä sujuu kokoajan paremmin ja paremmin. Mielelläänhän sitä olisi nähnyt kissat suloisesti läjässä nukkumassa, mutta meillä hurrataan ääneen jo siinä vaiheessa, kun tuo Rouva Kissa joku kerta vihdoin läjäyttää Elmeriä päin näköä.


Kyllä nämä katit helposti mahtuvat yhteiseen kuvaan. Tässä tosin on apuvälineenä käytetty kanapakettia, jota epätoivoinen kuvaaja roikuttaa hampaissaan!