Elmeristä lisää myöhemmin, sillä nyt pääosaan nostetaan Rouva Kissa, joka harmillisesti tuppaa jäämään jalkoihin täällä blogissa. Pikku-E vaan tohottaa niin paljon, että on laiskalle kirjoittajalle helppo jutun kohde...
Moyahan on elänyt elämänsä järkytysvuotta sen myötä, kun Elmeri tuli taloon. Surkeata kyllä, Moya on luopunut monista vanhoista ihanista tavoistaan ja luikkinut nurkkia pitkin, ettei vaan osuisi Elmerin tielle. Moya ei suunnilleen ekaan puoleen vuoteen oikein tullut syliini (miehen syliin kyllä, mutta hän onkin Moya Oma Ihminen), ei leikkinyt, ei edes maukunut entiseen malliin. Moyalla on tosi kova ääni ja ennen hänellä oli tapana tervehtiä kotiin palaavaa henkilökuntaa, pyytää ruokaa (no öh, vaatia ruokaa) ja jutella muuten vain. Mutta Elmerin tulon jälkeen Moijeliini on ollut hiljaista tyttöä :(
Vaan nyt on päivä alkanut paistaa ja vähitellen on tapahtunut edistystä! Uskaltaisin sanoa, että viime aikoina jo ihan selkeästi. Moya maukuu entiseen malliin, jos Elmeri ei ole samassa huoneessa. Kissaneiti myös leikkii, jos Elmeri ei ole samassa huoneessa. Mutta se mitä se tekee, vaikka Elmeri olisi samassa huoneessa on tämä:
Moya kävelee sohvalla lösöttävän henkilökunnan jalkoihin, tekee pientä tarpomisliikettä ja märisee vaativasti. Henkilökunta valpastuu, asettaa jalkansa sievästi vierekkäin ja viittaa kissalle*. Moya hyppää syliin, hakee vähän asentoa ja köpsähtää sitten puoliksi selälleen syliin ja alkaa tarpoa kainaloa. Tässä vaiheessa henkilökunta on kiitollinen, jos päällä on paksu paita (toim. huom. kuvassa näin ei ole). Kissa käynnistää kehruukoneensa ja rutina kuuluu asunnon joka huoneeseen, sen verran on ääntä tuon kissan kehräämisellä. Tätä jatketaan niin kauan kuin kissa haluaa, ja henkiökunta nautiskelee kiitollisena sylissä vauvan lailla köllöttävästä kissasta.
Ja nyt seuraa se huippukohta: Yllä mainittu käyttäytyminen ulottuu nykyään myös minuun! Moya on ilmeisesti viimeinkin toipumassa Elmerin tulon aiheuttamasta loukkaantumisesta. Neiti nimittäin huomasi selvästi, kuka otti sen ärsyttävän rääpäleen suojiinsa.
Kiitos Moya, sinä olet valtavan hieno kissa :)
* Isäntä opetti Moyalle pentuna raa'an lihan avulla käskyjä, tai kissan tapauksessa lähinnä kai pyyntöjä. Moya on sen verran ehdollistunut, että noudattaa vieläkin ainakin näitä:
- tule syliin=normaali tulepa tänne viittaus ja nopea taputus polveen
- tule tänne=napakka pyyntö "Moya, tule tänne tule!" ja taputus reiteen, tätä käytetään varsinkin ulkona.
3 kommenttia:
Ihana kertomus ja valloittavia kuvia! Hyvä Moya! :) :)
Kissat ovat ihmeen hitaita ja itsepäisiä sopeutujia. Meilläkin, vaikka pojat olivat heti bestiksiä, meni 8 kk ennen kuin Cisu suostui taas puskemaan minua. Miestä puski aiemmin, mutta jostain syystä tässäkin tapauksessa se "mamma" oli se, jota enemmän syytettiin pikkurääpäleen tuomisesta taloon. ;)
Onneksi Moya on nyt antanut periksi!
Meillä on käytössä samat "tulomerkit"!
Suvi kun haettiin paikalliselta eläinlääkäriasemalta (hoitavat kodittomien pentujen sijoituksen), kissa oli häkissä rauhallinen ja syrjäänvetäytyvä, mutta ei mitenkään arka. Ja painautui syliin todella tehokkaasti, kun pääsi ulos häkistä.
Näin vuoden jälkeen voinkin sitten todeta, että tosi kiva kun ei otettu sitä aktiivista, äänekästä ja riehuvaa pitkäkarvaista jota ensin pohdittiin, vaan tämä "hiljainen ja rauhallinen" otus, joka on tähän mennessä syönyt noin miljoona johtoa, huutaa raivoaan jos koira pääsee ulos ja hän ei, inhoaa sylissä oloa (hyi, yäk, ihmisbakteereita) ja kiusaa koiraa minkä kerkeää...
Huoh. Aina ei voi voittaa :)
Meillä oli ihan sama juttu aikoinaan Vilman kanssa. Puoli vuotta siinä taisi mennä ennen kuin Vilmasta tuli Seppo-ukkelin tulon jälkeen taas sylikissa. Muistaakseni myös Kieppi taisi aiheuttaa vähän samoja oireita, joskin silloin toipuminen ;) taisi olla vähän nopeampaa.
Monesti kyllä tuli mietittyä, että mitä mä olen tehnyt mun "esikoiselle" ottamalla taloon toisen ja vielä kolmannenkin kissan, mutta onneksi se oli väliaikaista!
Lähetä kommentti