Yhteiseloa

Laitetaanpa vaihteeksi kuvia kissojen yhteiselosta. Tämäkin on siis jo nähty:





Meijän söpöt! On ne suloisia.

Moya ja Elmeri tulevat siis toimeen jo paljon paremmin. Ei täällä silti mitään parhaita kavereita olla. Elmeri hakee edelleen Moyaa leikkimään turhan innokkaasti (tämä on siis Rouva Kissan mielipide) ja intoilee muutenkin niin, että Moyalla ei aina hermo kestä. Isompi kissa kirjaimellisesti tuhahtelee välillä, kun pieni änkeää tolpannokkaan yhtäaikaa, hyökkää Moyalle heitetyn lelun perään tai kiilaa eteen muuten vaan huvikseen. Ja omistajat saavat pidellä hopeatäplää, ettei se höökäise hiekkalaatikollekin yhdessä toisen kanssa.

Paljon meillä nähdään takaa-ajoleikkejä ja painimista, mikä onkin hyvä tuon isomman kissan kevennysprojektin kannalta... Olisi hauska käydä joskus alakerran asunnossa kuuntelemassa, millainen tu-tum-TU-TUM-jyminä siellä kuuluu kun kissat ravittavat illan pimetessä ympäri kämppää! Tältä kannalta ajatellen on alakerran ukkelin onni, että hän on jo puolikuuro.



Meno on niin kovaa, että välillä meinaa silmät muljahtaa päästä :D

Vesieste ja mitä sitten tapahtui

Bengalit kuulemma pitävät vedestä. Sanon kuulemma, koska Moyan suhtautuminen kyseiseen elementtiin on aina ollut perinteellisen kissamainen: Epäilevä tuijotus, varovainen kosketus, ravistus ja pakeneminen.

No perheen kissa nro 2 on toista maata tässäkin asiassa. Vesi kiinnostaa, lievästi sanottuna. Etenkin kun se lorisee jossain, sitä pitää koittaa pyydystää. Ja onnen päivät koittavat kun Pojalla on kylpyaika. Koko amme täynnä vettä! Sitä pitää tutkia suurella hartaudella ja vähän voi itsekin uittaa jalkaa:


Kun tulppa irrotettiin ja vesi alkoi liristä (kissan reaktio: missä, missä!!!) pois, tilanne muuttui jännittäväksi. Elmeri keikkuu ammeen reunalla, amme tyhjenee, Elmeri kiipeilee ja luiskahtelee, amme tyhjenee... ja saavuttaa lopulta kriittisen rajan, jossa kissan massa voittaa ammeessa olevan veden...

Tästä se lähtee, kaverit!

Sitten seurauksena oli
Paljon. Vettä. Lattilla.

Wubbahubaa

Meille kotiutui Zooplus-kuljetuksen mukana Wubba, koska sitä ovat bengalikaverit kehuneet niin kovasti. Ja täytyy myöntää että jotain tässä on, koska meidän madame tiesi heti mitä ja erityisesti ketä varten kyseinen hapsuolio on hankittu.




Erityistä kiitosta Wubba ansaitsee siitä, että Moya-rouva ei ole Elmerin saapumisen jälkeen juuri osallistunut leikkimiseen. Se pieni kun tunkee aina väliin, kun jotain yrittää täppäillä. Ja pieni on myös nopea ja ketterä toisin kuin Moijeliini, joka on kunnostautunut viime aikoina lähinnä syömällä Elmerin suurienergisiä penturaksuja... Siksi kissa on tuollainen tankki. Rouva kissa joutuu lähitulevaisuudessa dieetille, mutta onneksi tällaiset wubbatyyliset lelut vähän laittavat karvakasaa liikkeelle!



Tulipa mieleen, että Wubassa taitaa olla kissanminttua. Elmeri ei välitä siitä yhtään, eikä Moyakaan pentuna välittänyt. Kissanminttuun reagoiminen on alkanut vasta aikuisena, onkohan se kovin tavallinen ilmiö?

Pehmeitä unia

Ruskeamarmori ja hopeatäplä eivät tähän päivään mennessä ole juuri yhteisunia harrastaneet, mutta sitten saapui taloon hankinta, joka muutti kaiken. Isäntä osti 100 % untuvapeiton ja kyllähän tämä todistaa, että sen on pakko olla hyvä peitto:



Kissat löysivät (takuulla asunnon kalleimman) pehmoalustan nokosilleen välittömästi. Ja ihan sulassa sovussa, mahtavaa! Nukkupaikka on tosin nyttemmin riistetty ihmisten käyttöön ja sille tielle ovat näillä näkymin jääneet yhteisunetkin...

Tautisen kiireistä

Meillä rämähti sellainen työhässäkkä päälle, ettei blogin pitämiseen ole riittänyt paukkuja. Ja juuri kun olisi voinut taas riittää, tuli sekalainen valikoima ihmispöpöjä visiitille. Täällä yskitään, oksennetaan, kuumeillaan...

Mutta kissat on kunnossa! Ja jotain on saatu aikaseksikin: Elmeri pääsee testaamaan viehätysvoimaansa Snow Show-näyttelyyn tammikuun alussa!



Saas nähdä miten tämä ruskeanenäinen bengalimme pärjää hopeasarjassa... :D Elmerillä ei ole superhienoa kontrastia turkissaan ja rufismia (se tarkoittaa ruskeaa, en minäkään tiennyt) on jonkun verran. Meitä se vaan ei haittaa yhtään, menestymisodotuksia ei nimittäin todellakaan ole. Lähdemmepähän mielenkiinnosta katsomaan millainen on Tica-näyttely. Ja on jännä nähdä miten Elmeri reagoi näyttelytilanteessa. Moyahan kävi muutaman kerran kokeilemassa, mutta kissiparka käytti koko näyttelyn rääkymiseen. Toisaalta se oli kätevää, hallin toiselta puoleltakin kuuli, että kissa on edelleen häkissään! Moya siis todisti puupääomistajilleen että ei, tämä ei ole mun juttu.

Elmeri vaikuttaa (tämä tosin suurella varauksella, Moyakin vaikutti) siltä, että se ei näyttelystä niin hetkahtaisi. On tuo penska sellainen tohottaja ja osallistuja. Pitääpä koittaa sen verran treenailla, että viedään tuota kissaa käymään jossain kodin ulkopuolella. Ne paikat vaan ovat vähissä, sukulaisten luona on kissoja lähes järjestään. Ehkä pitäisi koittaa Maunon ja Epun tyyliin kissan tuomista työpaikalle...

Hmm, suunnitelma muotoutuu!